Alussa oli suo – tämä on minun tarinani

Kirjoitin edellisen blogini tasan yhdeksän vuotta sitten. Otsikko alleviivasi ”Paluu tarinoista todellisuuteen”. Samana päivänä oli sattunut Sellon kauppakeskuksen ampumavälikohtaus. Päässäni hakkasi MIKSI, enkä osannut siihen vastata. Olin urani alussa oleva nuori nainen, huolissani monesta asiasta ihmisistä lähtien.

Kun katson nyt tuota puhisevaa naisen alkua, joka tuona hetkenä niin kiivaasti irtisanoutui tarinoista, työskentelen yrityksessä, jonka slogan on ”Mikä on sinun tarinasi?”, ja tarkastelen suhdettani tarinoihin uudelleen.

Olisi kutkuttavaa kertoa tarina siitä, kuinka pitkän henkisen etsinnän jälkeen löysin sittemmin taas tarinat ja sen myötä urani sai uuden suunnan. Mutta asia ei mennyt aivan näin.

Olen ajan myötä tarinoiden kohdalla rakastunut yhä tulisemmin konkretiaan, mantraan ”älä selitä, vaan näytä”. Jotta pystyisin parhaiten kertomaan tarinasuhteeni kehityksestä, kaivoin esiin arkistoni kaappieni ja koneeni kätköistä ja valitsin lyhyet pätkät eri aikoina luomistani kertomuksista:

”Vanha kirkkaanpunainen kuplavolkkari rymisteli pölyisellä hiekkatiellä. Anna istui synkkänä auton takapenkillä. Isä ja äiti olivat, satavarmasti, ehtineet laulaa kaikki osaamansa Suomen perinnehumpat kahteen kertaan. Tämän vuotinen mökkiloma ei tuntunut yhtään sen kiehtovammalta kuin viimevuotinen laivaristeily.

– Suo, novelli, 1998

”Kun silmät laittoi ihan sirrilleen, saattoi nähdä horisontissa ihan haaleana viiruna kohdan, jossa meri ja taivas kohtasivat. Sydämeni tykytti. Oli kulunut viikko lähdöstämme ja olimme pahasti eksyneet. Iho oli koko ajan kananlihalla ja…nyt se kuului taas! Pieni ujeltava ääni. Hermostusta lisäsi, ettei kyennyt erottamaan, mistä se tuli

– Meren hengessä, romaanin alku, 2005

”Laura istuu parvekkeen lattialla nojaten seinään. Maassa lojuu hänen laukkunsa avonaisena. Laura katsahtaa oikeaan käteensä, jossa on sammunut tupakan tumppi. Hänen edessään lattialla on puoliksi juotu drinkkilasi.
Laura irvistää. Hän heittää tumpin parvekekaiteen yli.
Laura kokeilee vasenta taskuaan ja vetää sieltä puhelimen esiin ja avaa sen läpän. Kello näyttää 05.31.”

– Yhden yön juttu, käsikirjoitus, lyhytelokuva, 2009

”Puolitoista vuotta myöhemmin olin ylittänyt Itämeren kaikkiaan 13 kertaa. Saman ajan sisällä olin vaihtanut asuinmaatani viidesti. En osannut enää ulkoa yhtään puhelinnumeroistani, enkä viimeisintä eli silloista osoitettani.Oli yksi asia, joka ei ollut vierellä muuttunut.
Opettaja kutsui meitä tehotytöiksi. Sijaisopettajalle me oltiin enemmänkin ongelmia. Sen jälkeen, kun me marssittiin ekalla kouluviikolla luokkaan samanlaisissa kumisaappaissa, me nimettiin toisemme siskoiksi.

– Until Next Life Together, dokumenttielokuva, 2018

Tarinat ovat olleet siellä koko ajan. Ensin omina iltasatuina, sittemmin leipätyönä. Ehkä osin siksi, että olen tarhaiästä saakka ollut huono nukkuja. Tarinat vain ovat muuttaneet muotoaan, kasvaneet kanssani.

Ääniä ja tapoja kertoa tarinoita on vähintään tuhat ja yksi enemmän kuin on kertojia – olen itsekin jo ehtinyt löytää yllättävän monta. Taannoisessa, vuoden 2009 blogissani, en osannut vastata kysymykseen miksi, joten päätin kuvailla omia reaktioitani uutisen kuultuani. Vain kulloinen hetki määrittää, mikä tie on oma.

Mihin nimittäjään sitten itse tarinoissa uskon? Siihen, että ne eivät puhuttele, (alleviivaan nyt!) vaan enemmänkin koskettavat jotain osaa meissä.

Onnellista ja tarinarikasta uutta vuotta!

Jenni Pohtala
Sisältöjohtaja, COO
Source